Olen totaalisen väsynyt byrokratiaan. Viimeisen viiden vuoden byrokratiakuorma on ajanut minut tilaan, jossa minkä tahansa hakemuksen, anomuksen tai viranomaisten suuntaan etenevän prosessin aloittaminen tuntuu lamauttavalta. Kun itse yrittäjänä on tottunut kuuntelemaan asiakasta ja yrittämään ratkoa asiat mahdollisimman palvelevasti ja asioita edistävästi, niin kaupungin tavassa kohdata palveluita tarvitseva asiakas tai yrittäjä on jotain käsittämättömällä tavalla erilaista. Siihen uupuvat vahvimmankin voimat.
Vammaispuolen palvelut ovat olleet ne isoimmat haasteet, joita olemme viime vuosina läpikäyneet. Se energian määrä, jota olemme joutuneet käyttämään, ahdistumaan ja suremaan sekä taistelemaan muutenkin vaikeilla hetkillä on ollut järkyttävän suuri. Järkkymättömällä sitkeydellä ja vammaisjärjestöjen avulla Jarin tarvitsema apu on saatu hänelle laissa kuuluvalle tasolle. Viimeisin suurempi taistelu käytiin noin vuosi sitten, kun palveluiden tarvetta tarkistettiin aloitteestamme. Meillä ramppasi ainakin kolmesta-neljästä eri osoitteesta ihmisiä kysymässä samat kysymykset ja tekemässä arvioita. Mietin tätäkin kulutettua työaikaa. Jos jokainen asia hoidetaan samalla kaavalla, niin kuinka järjettömän paljon aikaa menee suhteellisen yksinkertaisten asioiden ratkaisemiseen. Ja kuinka paljon vammaisella ja hänen perheellään menee aikaa ja voimavaroja prosessiin.
Seuraava ihmetystä minussa herättänyt asia on ollut Helsingin kaupungin liikuntatoimen suhtautuminen liikunta-alan yrityksiin. Toimintamme alussa yritimme käynnistää yhteistyötä ikääntyneiden liikunnan saralla. Kaupungilla tästä toiminnasta vastaavat tulivat seuraamaan vetämääni tuntia. Tunnin lopuksi sain erinomaisen palautteen ja katsojat kehuivat tuntia yhdeksi monipuolisimmista koskaan näkemistään. Jatkoksi sain kuitenkin tylyn tuomion. Olette yritys, niin emme voi tehdä mitään yhteistyötä kanssanne. Olin pettynyt ja kerroin, että olemme laskeneet tunnin hinnan niin alhaiseksi, kuin ikinä pystymme – liikunta-alan yrittäjä toki vastaa itse vuokristaan ja alveistaan – ja kysyin, että voisitteko edes kertoa meistä sivuillanne, kun sillä alueella Helsingissä ei ole heillä toimintaa tai ylipäätään mitään kilpailevaa toimintaa. Siihenkin tuli kieltävä vastaus.
Tämän jälkeen aloin heti pohtia, että pitäisikö meidän sitten perustaa rinnalle seura, jotta voisimme laajentaa yhteistyöverkostoa. Tähän sain yhdeltä kaupungin työntekijältä kommentin, että se nähdään kyllä keplotteluna. Mitä sitten on hyvin yleinen käytäntö, että seurat perustavat rinnalle osakeyhtiön? Siinä ei nähdä ongelmaa.
Seuraava byrokraattinen takaisku tuli rakennusvalvonnan kanssa. Ymmärrän, että tiloja täytyy säädellä ja toiminnan on tapahduttava turvallisissa olosuhteissa. Silti toivoisi, että yrittäjien toimintaa tuettaisiin edes niin, että prosessit olisivat joustavia ja ennen kaikkea nopeampia. Etenkin yhteiskunnalle terveyttä edistäviä asioita tulisi edistää tehokkaasti, vaikka oikopolkuja pitkin. Liikuntatiloista on suuri puute ja vuokranantajat eivät ole valmiita käyttötarkoituksenmuutosprosesseihin niiden hitauden ja byrokraattisuuden vuoksi. Menetimme tilan, johon meidän oli tarkoitus muuttaa ja nyt toimintamme on hetkellisesti jäissä. Olemme löytäneet monta hyvältä vaikuttavaa tilaa, mutta kaikkien kanssa on vastaan tullut sama ongelma, että omistaja ei halua lähteä käyttötarkoituksen muutokseen mukaan. Moni muukin on selvästi väsynyt byrokraattisiin ja hankaliin prosesseihin.
Jos saisin lähteä nollasta rakentamaan yhteiskuntaa, niin nostaisin etusijalle kaikki kansalaisten terveyttä ja hyvinvointia suoraan tukevat toiminnot ja auttaisin ja tukisin yrittäjiä, jotta meillä on työpaikkoja ja verotuloja. Pienyrittäjä harvoin rikastuu toiminnallaan. Yleensä tavoitteena on vain saada toimeentulo perheelle.
Toiveeni voi olla liikaa, mutta tuntuisipa hyvältä, kun joskus joku virkamies kohtelisi vammaista, asiakasta, yrittäjää, tai kuka nyt vastapuolella onkaan, ystävällisesti palvellen ja yhdessä asioita ratkoen, samalla puolella ollen.